Taitaa olla koiramaailmassa sanonta "kyllä se kotona osaa",mutta sekään ei taida päteä meihin. Ninon kanssa ollaan vähän yritetty tahkota tottista perjantaita varten,mutta kyllä se sen sortin huuhaamista on että hohhoijaa. Jonkinlainen laama kulkee suht vierellä seuraamisissa, liikkeestä istumiset jää seisomiseksi useimmiten ja niin ees päin. Pieniä ilon hetkiä on ollut,mutta tosi asia,on että mie en osaa koiraa "kouluttaa",saati hioa niitä liikkeitä edelleenkään. Ja jos ei parilla kertaa onnistu,saap olla.. Eli menemme kentälle perjantaina haahuilemaan ja jos ei muu auta yritän makkaralla vedellä koiraa perässä. No onneksi ei oo maailman vakavin asia kyseessä.

Meijän juttu on nää mukavat metsälenkit ja nenähommat. Viime viikolla käytiin kertaalleen eväät mukana kunnon metässä etsimässä suota ja karpaloita ja ne molemmat löytyivät. Toinen kerta huideltiin lähimetässä ja pellolla ja siitä sitten parinpäivän päästä innostuin tallaamaan jäljen pellolle. Viime peltojäljestä onkin aikaa. Jälki oli sellanen reilut 300m,8 keppiä ja olikohan 4 kulmaa. Eka suoran pätkä meni hienosti,mutta ekan kulman jälkeen alko homma mennä taas levottomaksi,tarkasteluksi ja epäröinniksi. Kepit 3,4 ja 5 olis jäänyt peltoon,mutta kun mie ne huomasin, jarruttelin koiran takas. En tiedä mikä siellä mätti, tuulta oli jonkun verran,että se lie vei vähän väliä sivuun jäljestä? Loppua kohti taas homma parani,vaikka selvästi koira väsyi. Treenin jälkeen Nino oli ihan puhki,nukkui kuorsaten.

Tosi sateista on ollut nyt pitemmän aikaa,joten siinä mielessä on ollut vähän kurjaa ja kuraista. Tulis jo lumi. Onneksi noille piristäville mettäreissuille ollaan päästy,harmaudesta johtuen kamera on kyllä saanut jäädä kotiin. Tänään käytiin parin tunnin metsälenkki & laavureissu kera makkaranpaiston. Sää ei kyllä edelleenkään suosinut, tulet saatiin tihkusta huolimatta syttymään ja makkarat paistettua. Nuotio (makkara)vahdin tarkkaillessa laavun katolta..